Kuva: Heidi Volotinen.
17.11.2021
Innostuin Anitta Salmen päiväkirjakirjoituksesta ”En osa elää niin kuin oikein lappilainen”.
Ajattelin hetken, että elänkö itse niin kuin oikea Lapin ihminen.
Uuslappilaiseksi olen asunut täällä kauan, sillä laskeuduin Lappiin 4. maaliskuuta 2006. Jalassa lenkkarit ja asteita ulkosalla -22. Tilanne ei ole juuri noista ajoista muuttunut. Vieläkin ahdistaa laittaa lapaset käteen, villasukat ja talvikengät jalkaan.
Yritin kerran hiihtää. Kadun harjoitusta syvästi, sillä mursin tuolloin kyynärpääni.
Mato-onkimista kokeilin mieheni kanssa, ja särkeä saatiin saaliiksi. Ilo laimeni, kun suomalaiset ystävämme kertoivat sen olevan roskakalaa. Toisella yrittämällä tuli jo haukea, mutta sen ulkonäkö ei innostanut. Lopetin kalastamisen siihen, kun täällä ei kerran syödä niin kuin olen tottunut.
Mökkeily. Hirveän ahdistavaa sekin. Miten ihmiset voivat asua niin hiljaisella metsäpaikalla, jossa ei toisesta lajitoverista ole hajuakaan? Mutta luonto, sitä ihailen kyllä aina. Metsän maistijaiset sopivat makuuni, sienet ja hillat. Mutta metsään meneminen, siihen ei vain totu.
Sääsket. Olen oppinut koko elämäni pysymään loitolla sääskistä, joten täälläkään en antaudu purtavaks
Rikkaruohot. Kotimaassani rikkaruohot kitketään kodin vierustalta pois, jotta sääsket eivät pääse lisääntymään. Tästä sain muistutuksen, kun vanhempani olivat täällä kyläilemässä. Silloin takapihan vadelmapensaat saivat kyytiä. En tohtinut moittia, vaikka niin kovasti vadelmista tykkään. Rikkaruoho kuin rikkaruoho.
14 vuodessa minusta on kehkeytynyt rovaniemeläinen. Kun vierailen muissa kaupungeissa, ei tule samaa fiilistä kuin täällä. Kaipaan aina Rovaniemeä, olenpa missä päin maailmaa tahansa.
Kotimaassa käydessäni kaipaan tämän kaupungin puhdasta vettä, saasteetonta ilmaa, hitaasti puhuvia ja ujoja ihmisiä ja turvallisuuden tunnetta. Silloin olen niin rovaniemeläinen, joskin uussellainen.
Nafisa Yeasmin
